Eilen illalla oli jälleen eurojalkapalloa tarjolla, kun Ateenassa kohtasivat Kreikan ylpeys Olympiakos Piraeus ja Englannin Manchester United. Ennen otteluraporttiin siirtymistä haluan sanoa, että olen viimeisen 25 vuoden aikana pitänyt ManUa erittäin suuressa arvossa johtuen pitkäaikaisesta menestyksestä ja valmentajasuhteesta nyt jo eläköityneeseen Sir Alex Fergusoniin. Tämä arvossa pitäminen vaan kasvoi viimeisen 10 vuoden ja etenkin tämän menneen syksyn aikana, kun joukkuetta on manageroinut David Moyes. Oikeastaan vasta nyt Fergusonin eläköidyttyä sitä ymmärtää, kuinka hyvin hän onnistui pitämään ManUn kasassa ja oikealla polulla, vieden muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta joukkueen pitkälle europeleissä ja mestaruuksiin Englannissa, vaikka varsinkin kotimaassa on viimeisten vuosien aikana ollut vastassa useampikin seura, joiden omistajilla on ollut käytössä käytännössä rajattomat rahamäärät siirtomarkkinoilla heilumiseen. Viime kaudellakin Ferguson luotsasi ManUn mestaruuteen, mutta tällä kaudella käytännössä saman joukkueen taival on ollut todellista kärsimystä uuden valmentajan alaisuudessa.
Se sama kärsimys jatkui myös eilen Kreikan reissulla, kun isäntä Olympiakos otti melkoisen suvereenin 2-0 kotivoiton ja eteni erittäin lähelle jatkopaikkaa ja ManUn viimeisenkin teoreettisen pokaalimahdollisuuden eliminointia. Olympiakoksen taktiikka ottelussa oli tiukka puollustaminen ja ManUn hyökkäyksien ja peli-ilon tappaminen, joka onnistuikin erittäin hyvin. Keskusta oli käytännössä tukossa pakoittaen ManUn pelaamaan suurimmalta osin pitkiä palloja ja keskityksiä, jotka Olympiakoksen puollustus hoiti esimerkillisesti maajoukkuepuollustaja Manolaksen johdolla. David Moyes on valioliigassakin peluuttanut tätä laitapeliin perustuvaa "lädipalloa" tällä kaudella tehden mm. keskitysyritysennätyksen yhdessä ottelussa, tosin erittäin vaihtelevalla menestyksellä. Jossain vaiheessa ottelua ManU kyllä yritti pallokontrollinkin kautta, mutta kun keskikentällä peliä pyörittää Michael Carrickin tasoinen pallon jakelija, niin eurokentillä taso ei näytä riittävän. Kokonaisuudessaan ManUn peli näytti sekavalta ja ettei suurin osa pelaajistoakaan oikein tiennyt, mitä tarkalleen missäkin kohdassa olisi pitänyt tehdä. Peli oli melkoisen neuvottoman ja pakotetun näköistä.
Olympiakos taas iski kotiyleisönsä tuella erittäin onnistuneesti ManUn ongelmakohtiin käytännössä eliminoiden kaikki ManUn vaaralliset paikat pitämällä keskustan tiiviisti kiinni. Ne harvat murtoyritykset joukkue hoiti esimerkillisesti kaksikon Manolas - Maniatis ollessa erittäin näkyvässä roolissa. Myös vasemmalla laidalla operoinut Holebas oli molempiin suuntiin erittäin hyvä ja näkyvä. Hyökkäyssuuntaan joukkue käänsi usein nopeasti tai puolinopeasti aiheuttaen ManUn aavistuksen kankealle puollustukselle ongelmia useammankin kerran. Maalit syntyivätkin pallotaitavan Alejandro Dominguezin ja nopean Joel Campbellin jalkojen kautta nopeiden kääntöjen jälkeen.
Kaikenkaikkiaan ManUn esitys oli suurensuuri pettymys, vaikka syksyn otteisiin peilaten ei mikään kauhea yllätys. Tästä huolimatta ainakin itse odotin ManUn pystyvän järjestämään vieraissa vähintäänkin sen maalillisen vierastasapelin ja hankkimaan hyvät lähtökohdat jatkoon pääsemiselle kotiotteluunsa. Olihan joukkueen hyökkäysduo Robin Van Persie - Wayne Rooney sellainen, jonka olisi pitänyt pystyä taikomaan ainakin se yksi vierasmaali. Toisaalta Olympiakos eliminoi tarjoilun heille käytännössä täysin ja lopputulos on tulostaululta nähtävissä. David Moyes näytti taktisen kyvyttömyytensä perinteisen "lädipallon" ulkopuolella. Tuollaisella pelikirjalla voi valioliigan keskikastissa pärjätä Evertonin ruorissa, mutta ei sellaisen joukkueen ruorissa, jolta odotetaan voittoja ottelusta toiseen. Melkoinen ihme täytyy ManUn pelissä tapahtua, jos se kotonaan tästä vielä jatkoon nousee hyvin organisoitua Olympiakosta vastaan ja onkin mielenkiintoista seurata, kuinka pitkään ManUn johtoportaassa tällaista katsellaan. Kuinka kauan David Moyesille annetaan aikaa "rakentaa" ja "sopeutua"? Markkinoillahan olisi vapaana tälläkin hetkellä esimerkiksi Michael Laudrup, jonka ollaan nähty peluuttavan huomattavasti David Moyesia nykyaikaisempaa jalkapalloa.
keskiviikko 26. helmikuuta 2014
sunnuntai 23. helmikuuta 2014
Olympiamietteitä
Sotchin talviolympialaiset ovat pian ohitse, tänään on viimeinen kisapäivä. Suomalaisittain tänään katseet kääntyävt vielä miesten hiihdon kuninkuusmatkalle, kun vapaalla hiihtotavalla hiihdetään yhteislähtönä 50 kilometriä. Itse muistelen kaiholla niitä aikoja, kun kuninkuusmatka hiihdettiin väliaikalähtönä ja Mika Myllylä taisteli kullasta Viron Andrus Veerpalua vastaan, mutta nykyään kuninkuusmatkakin hiihdetään yhdessä metsälenkkeillen. Toinen suomalaisittainkin kiinnostava tapahtuma viimeiselle kisapäivällä on miesten jääkiekon olympiafinaali, jossa kohtaavat Kanada ja Ruotsi suurimman osan suomalaisista pitäen peukkuja Kanadalaisten puolesta.
Itse olen seurannut meneillään olleita olympialaisia hieman vaihtelevasti. Välillä on mennyt koko päiväkin kisoja katsellen ja välillä ei ole juuri omilta harrastuksilta ehtinyt telkkarin ääreen. Blogini kommenttiosiossa kirjoitusten perään huudeltiin ja lupasin tällaisen loppuyhteenvedon kirjoitella. Nyt saa jokainen niin halutessaan kirjoitella kommentteihin omia kisatunnelmiaan, näiden kisojen parhaita hetkiään, suurimpia pettymyksiään tai mitä vain ajatuksiaan. Vedetään vielä joukolla Sotchin kaksiviikkoinen yhteen ja muistellaan.
Lähdetään yhteenvedossa liikkeelle monelle suomalaiselle siitä tärkeimmästä lajista, eli jääkiekosta. Miehet päättivät eilen turnauksensa hienoon pronssimitaliin, kun Leijonat revanssihenkisesti päihittivät USAn 5-0 lukemin maksaen potut pottuina vuoden 2010 Vancouverin välierästä. Leijonilta lopulta aivan upea suoritus tulla kotiin mitalit kaulassa, kun ottaa huomioon, millaisia pelaajamenetyksiä joukkue kärsi juuri ennen kisoja ja vielä niiden aikanakin. Ennen kisoja uutisoitiin, ettei kolmikko Mikko Koivu - Saku Koivu - Valtteri Filppula erinäisten syiden takia pysty osallistumaan kisoihin ja juuri ennen "tosipelejä" joutui vielä silloinen ykkössentteri Aleksander Barkov jr jättämään turnauksen kesken. Tosipelit mentiin siis sentteriosaston kohdalla lävitse Olli Jokisella vahvistetulla KHL-kaartilla, joten siihenkin peilaten pronssi on mieletön suoritus. Näin jälkeenpäin voi tietysti haaveilla, mihin Leijonat olisivat pystyneet, jos kaikki parhaat olisivat olleet mukana ja Suomen sentteriosasto olisi ollut M Koivu - O Jokinen - S Koivu - Barkov jr ja kärkiketjujen laidassa olisi ollut vielä Filppula mukana. Toki muillakin mailla oli loukkaantumisia, kuten Steven Stamkos, Henrik Sedin, Henrik Zetterberg ja Marian Gaborik, mutta kyllä kokonaisuudessa Suomi menetti eniten. Vastaavasti naisleijonien puolella kisat eivät menneet aivan yhtä hyvin, kun se "kiintiöpronssi" kaatui käytännössä löysäilyyn puolivälierissä Ruotsia vastaan. Naisjoukkue ei tuntunut olevan henkisesti ihan täysin mukana ja valmiina, mikä on tietenkin sääli ja pettymys.
Suomi on toki myös hiihtokansaa ja sieltä suunnalta maamme saikin yllättävänkin hyvää menestystä! Ennen kisojen alkua olin "budjetoinut" Suomelle kaksi mitallia hiihdoista: naisten viestin ja naisten sprinttiviestin ja olin ajatellut, että henkilökohtaisilla matkoilla naiset toisivat maksimissaan sijoja 5-10. Naiset toivatkin juuri nuo kaksi viestihopeaa, mutta muuten odotukset ylitettiin, kun Aino-Kaisa Saarinen toi hienosti sijat 4 ja 5 henkilökohtaisilta matkoilta häviten vain niukasti pronssimitalit molemmilla kerroilla. Lisäksi Niskasen perheen sisarukset Iivo Niskanen ja Kerttu Niskanen hiihtivät molemmat upeat henkilökohtaiset 4 sijat Iivon häviten pronssin vain 0,2 sekunnilla katkerasti Ruotsin Daniel Richardsonille. Tuossa tilanteessa palasivat Juha Miedon ja Johan Wassbergin ajat ja sekuntitaistelut karvaasti mieleen. Erityismaininnan ansaitsee toki Suomen miesten sprinttiviestikaksikko Iivo Niskanen - Sami Jauhojärvi, joka aivan upeasti toi Suomelle olympiakultaa ensimmäisen kerran sitten Salt Lake Cityn kisojen 2002 ja Samppa Lajusen. Kerrankin Mustille sattui se "pöljä päivä" oikeaan paikkaan ja Niskanenkin sai hyvityksen aikaisemmalle 4. sijalleen. Pakko myös tunnustaa, että olin itsekin jo liittynyt ainakin osittain tähän Jauhojärven arvostelijoiden klaaniin, jonka mukaan Samista ei olisi arvokisamitalistiksi, mutta onneksi epäilykseni osoitettiin vääriksi mitä parhaimmalla tavalla. Hiihtoa seuratessa oli myös melko tyydyttävää nähdä norjalaisten "floppaus" ja etenkin ne selittelyt voitelusta ja salaliittoteoriat voidevalmistajien suuntaan. Naisten puolellahan maailmancupin mukaan norjalaisten olisi pitänyt kahmia henkilökohtaisilta matkoilta "kaikki" mitalit ja viesteistä kultaa, mutta ilmeisesti hieman olivat lähteneet takki auki matkaan, eikä valmistautuminen ollut sujunut ihan nappiin. Marit Björgenkin sippasi kesken kisojen aika pahasti, mutta loppua kohti norjalaiset saivat hänen "astmalääkityksensä" takaisin kohdilleen. Ruotsin Charlotte Kalla laittoi hienosti kapuloita norjalaisten rattaisiin, tosin hänen hyvät hiihtonsa veivät myös Saariselta henkilökohtaiset mitalit ja naisten viestijoukkueeltamme kullan. Miesten puolella Sveitsin Dario Cologna oli ehkä tasaisin ja paras hiihtäjä Norjan Petter Northugin keskittyessä lähinnä pelleilymaaliintuloihin, kun ei päässytkään peesaamaan maalialueelle saakka.
"Lökäpöksyilijät" eli lumilautailijat olivat ennen kisoja ehkä se suurin mitalitoivo suomalaisissa kodeissa ja mitalisaldo aukesikin näiden lajien kautta, kun sympaattinen ja iloinen Enni Rukajärvi toi naisten slopestylestä upean olympiahopean kisojen avausviikonloppuna, vaikka kärsi edelleenkin polvivaivoista. Kovin kauaksi ei Enni jäänyt kultamitalistakaan. Loukkaantumiset olivat muutenkin suomalaisten riesana pitkin talvea ja ennen kisoja vaikuttaen epäilemättä suorituksiin. Miesten slopestylekarsinnoissa Roope Tonteri räväytti upeat pisteet, mutta epäonnistui finaalissa. Vastaavasti edellisten kisojen lumikourumitalisti Peetu Piiroinen jäi slopestylessä suhteellisen kauas mitaleista. Kisojen aikana riitti puhetta niin slopestylen radan vaarallisuudesta kuin myös lumikourun kunnosta. Jälkimmäisessä Suomi jäikin täysin ilman mitalia, samaten kuin lumilautailun legenda, USAn Shaun White. Itse odottelin ennakkoon lumilautailijoilta 2-3 mitalia yhteensä kaikista lajeista, joten tavoitteesta jäätiin hieman. Toisaalta hienoa, että sen ainoa lautailumitalin toi juuri Rukajärvi.
Suomella oli myös yksittäisiä menestysmahdollisuudet omaavia urheilijoita esimerkiksi naisten ampumahiihdossa Kaisa Mäkäräisen muodossa ja kauden parhaisiin laskuihinsa tähdännyt Tanja Poutiainen naisten alppihiihdon tekniikkalajeissa. Mäkäräiseltä moni odotti mitallia, jopa useampaakin, ja Kaisa varsinkin itse oli varmasti asettanut arvometallisen tavoitteen näille kisoille. Ensimmäinen kilpailu, pikakilpailu, meni penkin alle kahden ohilaukausen takia ja vei käytännössä takaa-ajostakin mahdollisuudet mitaleille. Tästä eteenpäin Mäkäräisen kisat sujuivat nousujohteisesti ja sekä pitkällä matkalla ja yhteislähdössä tulikin sijoitus top 10 joukkoon, joka on tietysti olympiatasolla aina upea suoritus. Jokaisessa kisassa Mäkäräinen olisi ollut puhtaalla ammunnalla kiinni mitaleissa, mutta tällä kertaa ohilaukauksia tuli liikaa. Mediassa käytiin Mäkäräisen tilannetta paljon lävitse epäonnistumisten jälkeen ja osassa lukemistani kommenteista Mäkäräistä ruoskittiin ja solvattiinkin melko rajusti. Toki pettymys, kun Mäkäräinen ei mitaleja tuonutkaan, oli varmasti penkkiurheilijoille kova, mutta kaikista kovin se oli varmasti Kaisalle itselleen. Hän kuitenkin tietää moninkertaisena MM-mitalistina ja Maailmancupin kokonaiskilpailun voittaneenakin pystyvänsä voittoihin ja etenkin, mitä voittaminen vaatii. Toivottavasti hän onnistuu raivaamaan nämä pettymykset sivuun ja näemme hänet vielä mukana ja mitalikorokkeella sitten 2018. Tanja Poutiainen taasen laski viimeiset olympialaskunsa Sotchissa saavuttaen suurpujottelusta ja pujottelusta sijoituset sijojen 10-15 väliin, jotka olivat erittäin lähellä niitä Poutiaisen kauden parhaita. Tällä kaudella ei valitettavasti enää vauhti ole riittänyt sinne taisteluun palkintosijoista, mutta siitä huolimatta upea suoritus Tanjalta, joka on käytännössä vuosia pitänyt yksin Suomen naisten alppihiihtoa pinnalla. Pidetään myös mielessä ne aikaisemmat olympiamitalit, maailman cup palkinnot ja voitot. Miesten alppihiidon puolelta odotettiin myös mahdollista menestystä, mutta Marcus Sandellin huippulasku ei nyt sattunut näihin kisoihin ja vauhtilajispesialisti Andreas Romar joutui jättämään kisat väliin loukkaantumisen takia.
Osa suomalaisista varmasti odotti myös pikaluistelijakaksikoltamme Pekka Koskela - Mika Poutala menestystä 500m ja 1000m matkoilta. Onhan Koskela ottanut maailmancupissa osakilpailuvoittoja ja moni varmasti muistaa Poutalan olleen Vancouverissa kärjessä ensimmäisen luistelun jälkeen, jolloin mitali karkasi harmittavasti pieneen horjahdukseen toisessa luistelussa. Tällä kaudella vauhti ei kuitenkaan ollut kummallakaan ollut ennen kisoja ihan kärkeen riittävää, mutta toiveita silti laitettiin huippuvalmistautumisen varaan. Koskela sairasteli hieman ennen kisoja, eikä Poutalakaan ihan parastaan irti saanut, joten sijat jäivät reilusta top 10 huonommalle puolelle tällä kertaa. Itse en kauden otteisiin peilaten uskonut luistelijakaksikkomme mitalimahdollisuuksiin, mutta ajattelin top 10 sijoitusten olevan mahdollisia. Nyt niistäkin siis jonkun verran jäätiin.
Toki kisoissa oli mukana paljon muitakin urheilijoita kuin nämä yllä mainitut ja kaikkien suomalaisten suoritukset ovat tietysti saman arvoisia. Kaikille osallistuneille kiitokset Suomen edustamisesta olympiatasolla ja erittäin paljon tsemppiä ja motivaatiota tulevalle olympiadille harjoitteluun ja kisaamiseen, jotta jokaisen taso nousee seuraavan 4 vuoden aikana ja menestysmahdollisuudet ovat paremmat sitten vuoden 2018 olympialaisissa! Hattu kouraan, syvä kumarrus ja kiitos kaikille suomalaisille olympiaurheilijoille!
Itse olen seurannut meneillään olleita olympialaisia hieman vaihtelevasti. Välillä on mennyt koko päiväkin kisoja katsellen ja välillä ei ole juuri omilta harrastuksilta ehtinyt telkkarin ääreen. Blogini kommenttiosiossa kirjoitusten perään huudeltiin ja lupasin tällaisen loppuyhteenvedon kirjoitella. Nyt saa jokainen niin halutessaan kirjoitella kommentteihin omia kisatunnelmiaan, näiden kisojen parhaita hetkiään, suurimpia pettymyksiään tai mitä vain ajatuksiaan. Vedetään vielä joukolla Sotchin kaksiviikkoinen yhteen ja muistellaan.
Lähdetään yhteenvedossa liikkeelle monelle suomalaiselle siitä tärkeimmästä lajista, eli jääkiekosta. Miehet päättivät eilen turnauksensa hienoon pronssimitaliin, kun Leijonat revanssihenkisesti päihittivät USAn 5-0 lukemin maksaen potut pottuina vuoden 2010 Vancouverin välierästä. Leijonilta lopulta aivan upea suoritus tulla kotiin mitalit kaulassa, kun ottaa huomioon, millaisia pelaajamenetyksiä joukkue kärsi juuri ennen kisoja ja vielä niiden aikanakin. Ennen kisoja uutisoitiin, ettei kolmikko Mikko Koivu - Saku Koivu - Valtteri Filppula erinäisten syiden takia pysty osallistumaan kisoihin ja juuri ennen "tosipelejä" joutui vielä silloinen ykkössentteri Aleksander Barkov jr jättämään turnauksen kesken. Tosipelit mentiin siis sentteriosaston kohdalla lävitse Olli Jokisella vahvistetulla KHL-kaartilla, joten siihenkin peilaten pronssi on mieletön suoritus. Näin jälkeenpäin voi tietysti haaveilla, mihin Leijonat olisivat pystyneet, jos kaikki parhaat olisivat olleet mukana ja Suomen sentteriosasto olisi ollut M Koivu - O Jokinen - S Koivu - Barkov jr ja kärkiketjujen laidassa olisi ollut vielä Filppula mukana. Toki muillakin mailla oli loukkaantumisia, kuten Steven Stamkos, Henrik Sedin, Henrik Zetterberg ja Marian Gaborik, mutta kyllä kokonaisuudessa Suomi menetti eniten. Vastaavasti naisleijonien puolella kisat eivät menneet aivan yhtä hyvin, kun se "kiintiöpronssi" kaatui käytännössä löysäilyyn puolivälierissä Ruotsia vastaan. Naisjoukkue ei tuntunut olevan henkisesti ihan täysin mukana ja valmiina, mikä on tietenkin sääli ja pettymys.
Suomi on toki myös hiihtokansaa ja sieltä suunnalta maamme saikin yllättävänkin hyvää menestystä! Ennen kisojen alkua olin "budjetoinut" Suomelle kaksi mitallia hiihdoista: naisten viestin ja naisten sprinttiviestin ja olin ajatellut, että henkilökohtaisilla matkoilla naiset toisivat maksimissaan sijoja 5-10. Naiset toivatkin juuri nuo kaksi viestihopeaa, mutta muuten odotukset ylitettiin, kun Aino-Kaisa Saarinen toi hienosti sijat 4 ja 5 henkilökohtaisilta matkoilta häviten vain niukasti pronssimitalit molemmilla kerroilla. Lisäksi Niskasen perheen sisarukset Iivo Niskanen ja Kerttu Niskanen hiihtivät molemmat upeat henkilökohtaiset 4 sijat Iivon häviten pronssin vain 0,2 sekunnilla katkerasti Ruotsin Daniel Richardsonille. Tuossa tilanteessa palasivat Juha Miedon ja Johan Wassbergin ajat ja sekuntitaistelut karvaasti mieleen. Erityismaininnan ansaitsee toki Suomen miesten sprinttiviestikaksikko Iivo Niskanen - Sami Jauhojärvi, joka aivan upeasti toi Suomelle olympiakultaa ensimmäisen kerran sitten Salt Lake Cityn kisojen 2002 ja Samppa Lajusen. Kerrankin Mustille sattui se "pöljä päivä" oikeaan paikkaan ja Niskanenkin sai hyvityksen aikaisemmalle 4. sijalleen. Pakko myös tunnustaa, että olin itsekin jo liittynyt ainakin osittain tähän Jauhojärven arvostelijoiden klaaniin, jonka mukaan Samista ei olisi arvokisamitalistiksi, mutta onneksi epäilykseni osoitettiin vääriksi mitä parhaimmalla tavalla. Hiihtoa seuratessa oli myös melko tyydyttävää nähdä norjalaisten "floppaus" ja etenkin ne selittelyt voitelusta ja salaliittoteoriat voidevalmistajien suuntaan. Naisten puolellahan maailmancupin mukaan norjalaisten olisi pitänyt kahmia henkilökohtaisilta matkoilta "kaikki" mitalit ja viesteistä kultaa, mutta ilmeisesti hieman olivat lähteneet takki auki matkaan, eikä valmistautuminen ollut sujunut ihan nappiin. Marit Björgenkin sippasi kesken kisojen aika pahasti, mutta loppua kohti norjalaiset saivat hänen "astmalääkityksensä" takaisin kohdilleen. Ruotsin Charlotte Kalla laittoi hienosti kapuloita norjalaisten rattaisiin, tosin hänen hyvät hiihtonsa veivät myös Saariselta henkilökohtaiset mitalit ja naisten viestijoukkueeltamme kullan. Miesten puolella Sveitsin Dario Cologna oli ehkä tasaisin ja paras hiihtäjä Norjan Petter Northugin keskittyessä lähinnä pelleilymaaliintuloihin, kun ei päässytkään peesaamaan maalialueelle saakka.
"Lökäpöksyilijät" eli lumilautailijat olivat ennen kisoja ehkä se suurin mitalitoivo suomalaisissa kodeissa ja mitalisaldo aukesikin näiden lajien kautta, kun sympaattinen ja iloinen Enni Rukajärvi toi naisten slopestylestä upean olympiahopean kisojen avausviikonloppuna, vaikka kärsi edelleenkin polvivaivoista. Kovin kauaksi ei Enni jäänyt kultamitalistakaan. Loukkaantumiset olivat muutenkin suomalaisten riesana pitkin talvea ja ennen kisoja vaikuttaen epäilemättä suorituksiin. Miesten slopestylekarsinnoissa Roope Tonteri räväytti upeat pisteet, mutta epäonnistui finaalissa. Vastaavasti edellisten kisojen lumikourumitalisti Peetu Piiroinen jäi slopestylessä suhteellisen kauas mitaleista. Kisojen aikana riitti puhetta niin slopestylen radan vaarallisuudesta kuin myös lumikourun kunnosta. Jälkimmäisessä Suomi jäikin täysin ilman mitalia, samaten kuin lumilautailun legenda, USAn Shaun White. Itse odottelin ennakkoon lumilautailijoilta 2-3 mitalia yhteensä kaikista lajeista, joten tavoitteesta jäätiin hieman. Toisaalta hienoa, että sen ainoa lautailumitalin toi juuri Rukajärvi.
Suomella oli myös yksittäisiä menestysmahdollisuudet omaavia urheilijoita esimerkiksi naisten ampumahiihdossa Kaisa Mäkäräisen muodossa ja kauden parhaisiin laskuihinsa tähdännyt Tanja Poutiainen naisten alppihiihdon tekniikkalajeissa. Mäkäräiseltä moni odotti mitallia, jopa useampaakin, ja Kaisa varsinkin itse oli varmasti asettanut arvometallisen tavoitteen näille kisoille. Ensimmäinen kilpailu, pikakilpailu, meni penkin alle kahden ohilaukausen takia ja vei käytännössä takaa-ajostakin mahdollisuudet mitaleille. Tästä eteenpäin Mäkäräisen kisat sujuivat nousujohteisesti ja sekä pitkällä matkalla ja yhteislähdössä tulikin sijoitus top 10 joukkoon, joka on tietysti olympiatasolla aina upea suoritus. Jokaisessa kisassa Mäkäräinen olisi ollut puhtaalla ammunnalla kiinni mitaleissa, mutta tällä kertaa ohilaukauksia tuli liikaa. Mediassa käytiin Mäkäräisen tilannetta paljon lävitse epäonnistumisten jälkeen ja osassa lukemistani kommenteista Mäkäräistä ruoskittiin ja solvattiinkin melko rajusti. Toki pettymys, kun Mäkäräinen ei mitaleja tuonutkaan, oli varmasti penkkiurheilijoille kova, mutta kaikista kovin se oli varmasti Kaisalle itselleen. Hän kuitenkin tietää moninkertaisena MM-mitalistina ja Maailmancupin kokonaiskilpailun voittaneenakin pystyvänsä voittoihin ja etenkin, mitä voittaminen vaatii. Toivottavasti hän onnistuu raivaamaan nämä pettymykset sivuun ja näemme hänet vielä mukana ja mitalikorokkeella sitten 2018. Tanja Poutiainen taasen laski viimeiset olympialaskunsa Sotchissa saavuttaen suurpujottelusta ja pujottelusta sijoituset sijojen 10-15 väliin, jotka olivat erittäin lähellä niitä Poutiaisen kauden parhaita. Tällä kaudella ei valitettavasti enää vauhti ole riittänyt sinne taisteluun palkintosijoista, mutta siitä huolimatta upea suoritus Tanjalta, joka on käytännössä vuosia pitänyt yksin Suomen naisten alppihiihtoa pinnalla. Pidetään myös mielessä ne aikaisemmat olympiamitalit, maailman cup palkinnot ja voitot. Miesten alppihiidon puolelta odotettiin myös mahdollista menestystä, mutta Marcus Sandellin huippulasku ei nyt sattunut näihin kisoihin ja vauhtilajispesialisti Andreas Romar joutui jättämään kisat väliin loukkaantumisen takia.
Osa suomalaisista varmasti odotti myös pikaluistelijakaksikoltamme Pekka Koskela - Mika Poutala menestystä 500m ja 1000m matkoilta. Onhan Koskela ottanut maailmancupissa osakilpailuvoittoja ja moni varmasti muistaa Poutalan olleen Vancouverissa kärjessä ensimmäisen luistelun jälkeen, jolloin mitali karkasi harmittavasti pieneen horjahdukseen toisessa luistelussa. Tällä kaudella vauhti ei kuitenkaan ollut kummallakaan ollut ennen kisoja ihan kärkeen riittävää, mutta toiveita silti laitettiin huippuvalmistautumisen varaan. Koskela sairasteli hieman ennen kisoja, eikä Poutalakaan ihan parastaan irti saanut, joten sijat jäivät reilusta top 10 huonommalle puolelle tällä kertaa. Itse en kauden otteisiin peilaten uskonut luistelijakaksikkomme mitalimahdollisuuksiin, mutta ajattelin top 10 sijoitusten olevan mahdollisia. Nyt niistäkin siis jonkun verran jäätiin.
Toki kisoissa oli mukana paljon muitakin urheilijoita kuin nämä yllä mainitut ja kaikkien suomalaisten suoritukset ovat tietysti saman arvoisia. Kaikille osallistuneille kiitokset Suomen edustamisesta olympiatasolla ja erittäin paljon tsemppiä ja motivaatiota tulevalle olympiadille harjoitteluun ja kisaamiseen, jotta jokaisen taso nousee seuraavan 4 vuoden aikana ja menestysmahdollisuudet ovat paremmat sitten vuoden 2018 olympialaisissa! Hattu kouraan, syvä kumarrus ja kiitos kaikille suomalaisille olympiaurheilijoille!
tiistai 18. helmikuuta 2014
Barcelona käveli voittoon
Mestareiden Liiga palasi juuri hetki sitten talvitauoltaan ja YLE tarjosi kaikelle kansalle nähtäväksi ennakkoon erittäin odotetun kohtaamisen Manchester Cityn ja FC Barcelonan välillä. Itse valmistauduin otteluun jo viikonloppuna pohtimalla monenlaisia taktisia nyansseja ottelua silmällä pitäen ja miettien, millaisella taktiikalla Cityn valmentaja Pellegrini otteluun voisi lähteä Barcelonan syöttömyllyä vastaan. Näin ollen en juurikaan yllättynyt Pellegrinin valitsemasta 4-5-1-ryhmitelmästä, vaikka vasemmalla laidalla pelanneet kaksi laitapuollustajaa Clichy-Kolarov olikin sellainen ratkaisu, jota en itse ihan ensimmäisenä tullut pohtineeksi. Myöskin Barcelonan valmentaja Martino lähti otteluun melko varovaisella taktiikalla, kun Neymar ja Pedro olivat molemmat penkillä ja koko keskikentän pallokontrollinelikko Iniesta-Xavi-Fabregas-Busquets oli kentällä, vaikka Iniesta olikin ottelun alkugrafiikoissa sijoitettu 4-3-3-systeemissä vasemmalle laidalle.
Itse ottelu oli tasoltaan melkoinen pettymys, vaikka Barcelona siitä hienon 0-2 vierasvoiton ottikin. Taktinen näytelmä enemmänkin kuin kahden hyökkäystaitoisen joukkueen iloinen peli, mutta tässä vaiheessa kilpailua vain tuloksella on väliä. Tämä ajattelutapa näkyi varsinkin Barcelonan pelissä, kun joukkue pelasi äärivarovaisesti välttäen virheitä. Muutama jälkipeliä ja -puintia aiheuttava tapaus ottelussa kuitenkin nähtiin, kun ensimmäisellä puolikkaalla Cityn Gael Clichy pysäytti Barcelonan keskityksen rangaistusalueella kädellään, mistä ei kuitenkaan rankkaria vihelletty. Toisella puolikkaalla Barcelona käänsi pelin nopeaan vastahyökkäykseen Cityn keskialueen pallonmenetyksen jälkeen ja Martin Demichelis oli pakoitettu liukumaan Lionel Messin jaloille takaapäin, tuloksena ulosajo ja pallo pilkulle, josta Barcelonan ensimmäinen maali. Hidastusten perusteella näytti siltä, että rike tapahtui aivan rangaistusalueen rajalla, joten puhetta varmaan riittää siitä, oliko rankkarituomio oikea vaiko väärä. Toisaalta taas se ensimmäisen puoliajan viheltämätön käsivirhe...Ja lisäksi ennen Barcelonan 0-2 maalia joukkue sai pallon toisen kerran jo maaliin, mutta tilanne liputettiin paitsioksi, joka näytti ainakin TV-hidastusten perusteella olleen väärä tuomio. Näin ollen vihellyksiä ja viheltämättä jättämisiä meni vähän molempiin suuntiin. Niin ja se 0-2 maalihan oli sitten Daniel Alvesin viimeistelyalaa hienosti Joe Hartin puikoista.
Barcelona tyytyi käytännössä kävelemään koko 2. puoliajan 55 peliminuutilta eteenpäin Demichelisin ulosajon jälkeen, joka avasi Cityllekin muutaman paikan. Kuten kommentaattoriosastokin asian totesi: Barcelona kaivoi verta nenästään pelaamalla laiskasti ja "varmistelemalla" 0-1 voittoaan, vaikka tosiasiassa se "varmistelu" antoi Citylle parempia paikkoja kuin sillä oli ennen ulosajoa. Onneksi "laiskuus" ja liika itsevarmuus ei nyt kostautunut ja joukkue sai loppuun vielä sen "helpottavan" 0-2 maalin, joka käytännössä jo ratkaisi otteluparin. Tietysti toinen osaottelu on vielä pelaamatta, mutta Cityltä vaadittaisiin edes jatkoajalle 2 maalia Camp Noulla, joka pakottaa joukkueen hyökkäämään, jolloin Barcelonalle jää taas enemmän tilaa tehdä lisää maaleja. Kaikki on toki mahdollista, eikä yhdelläkään barcalaisella ole varaa yhtään lepsuilla, mutta hyvältä näyttää tuloksellisesti näin barcafanin silmin. Peliin pitää saada kuitenkin rutkasti huolellisuutta ja egoilu on lopetettava, jos UCL-pokaalista meinataan tosissaan taistella. Hieno vierasvoitto kuitenkin, vaikka itse pelin taso paljon jättikin toivomisen varaa.
Itse ottelu oli tasoltaan melkoinen pettymys, vaikka Barcelona siitä hienon 0-2 vierasvoiton ottikin. Taktinen näytelmä enemmänkin kuin kahden hyökkäystaitoisen joukkueen iloinen peli, mutta tässä vaiheessa kilpailua vain tuloksella on väliä. Tämä ajattelutapa näkyi varsinkin Barcelonan pelissä, kun joukkue pelasi äärivarovaisesti välttäen virheitä. Muutama jälkipeliä ja -puintia aiheuttava tapaus ottelussa kuitenkin nähtiin, kun ensimmäisellä puolikkaalla Cityn Gael Clichy pysäytti Barcelonan keskityksen rangaistusalueella kädellään, mistä ei kuitenkaan rankkaria vihelletty. Toisella puolikkaalla Barcelona käänsi pelin nopeaan vastahyökkäykseen Cityn keskialueen pallonmenetyksen jälkeen ja Martin Demichelis oli pakoitettu liukumaan Lionel Messin jaloille takaapäin, tuloksena ulosajo ja pallo pilkulle, josta Barcelonan ensimmäinen maali. Hidastusten perusteella näytti siltä, että rike tapahtui aivan rangaistusalueen rajalla, joten puhetta varmaan riittää siitä, oliko rankkarituomio oikea vaiko väärä. Toisaalta taas se ensimmäisen puoliajan viheltämätön käsivirhe...Ja lisäksi ennen Barcelonan 0-2 maalia joukkue sai pallon toisen kerran jo maaliin, mutta tilanne liputettiin paitsioksi, joka näytti ainakin TV-hidastusten perusteella olleen väärä tuomio. Näin ollen vihellyksiä ja viheltämättä jättämisiä meni vähän molempiin suuntiin. Niin ja se 0-2 maalihan oli sitten Daniel Alvesin viimeistelyalaa hienosti Joe Hartin puikoista.
Barcelona tyytyi käytännössä kävelemään koko 2. puoliajan 55 peliminuutilta eteenpäin Demichelisin ulosajon jälkeen, joka avasi Cityllekin muutaman paikan. Kuten kommentaattoriosastokin asian totesi: Barcelona kaivoi verta nenästään pelaamalla laiskasti ja "varmistelemalla" 0-1 voittoaan, vaikka tosiasiassa se "varmistelu" antoi Citylle parempia paikkoja kuin sillä oli ennen ulosajoa. Onneksi "laiskuus" ja liika itsevarmuus ei nyt kostautunut ja joukkue sai loppuun vielä sen "helpottavan" 0-2 maalin, joka käytännössä jo ratkaisi otteluparin. Tietysti toinen osaottelu on vielä pelaamatta, mutta Cityltä vaadittaisiin edes jatkoajalle 2 maalia Camp Noulla, joka pakottaa joukkueen hyökkäämään, jolloin Barcelonalle jää taas enemmän tilaa tehdä lisää maaleja. Kaikki on toki mahdollista, eikä yhdelläkään barcalaisella ole varaa yhtään lepsuilla, mutta hyvältä näyttää tuloksellisesti näin barcafanin silmin. Peliin pitää saada kuitenkin rutkasti huolellisuutta ja egoilu on lopetettava, jos UCL-pokaalista meinataan tosissaan taistella. Hieno vierasvoitto kuitenkin, vaikka itse pelin taso paljon jättikin toivomisen varaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)