Törmäsin torstaina postissa tulleessa Urheilulehden numerossa 5/2015 mielenkiintoiseen jalkapallokirjoitukseen otsikolla "Nopea Jenko", jossa käytetään esimerkkipelaajana englantilais-suomalaista Carl "Calle" Jenkinsonia. Suomalaisittain mielenkiintoisesta esimerkkipelaajasta huolimatta jutun kiinnostavimmat osat taktisesti ja jalkapallomaailmallisesti olivat pohdinta pelinopeudesta, sen määritelmistä ja eroista englantilaisen maailman ja manner-eurooppalaisen maailman välillä, jolla on lopulta suurikin vaikutus nuorten pelaajien kasvatuksesta ihan valioliigan huipulle managerivalintoihin ja pelaajakauppoihin asti.
Lähdetään liikkeelle Jussi Leppälahden kirjoittaman jutun määritelmistä pelinopeuden suhteen, niiden perustavanlaatuisista eroista. Oikeastaan voitaisiin puhua kahdesta eri asiasta: nopeasta(fyysisesti) joukkueesta ja pelinopeasta joukkueesta. Vaikka termeillä ei suomenkielisesti olekaan suurta eroa, on niiden jalkapallollinen ero varsin suuri. Perus-Newtonilaisen fysiikan mukaan nopeus on kuljettu matka tiettyä aikayksikköä kohden(v=s/t), jonka perusyksikkö on metriä per sekunti(m/s). Nopea joukkue perustaa pelinsä ajatukseen ja ideaan, jossa pallon kanssa pyritään mahdollisimman nopealla nopeudella kohti vastustajan maalia, tapahtui tämä sitten kuljettamalla tai mahdollisimman suoraviivaisella pitkällä syötöllä kohti tätä tavoitetta, eli usein keskityksellä tai vastaavalla ilmassa tapahtuvalla syötöllä. Tällaista pelityyliä näkee melko paljon noudatettavan Englannin valioliigassa, mutta myös Euroopan suurjoukkueistakin löytyy vastaavanlaisia esimerkkejä, joista kirjoituksessa mainittiin erityisesti Diego Simeonen valmentama Atletico Madrid.
Vaikka jalkapallon lainalaisuudet toki tottelevatkin luonnollisesti perinteisiä fysiikan lakeja, monesti jalkapallo on kuitenkin monimutkaisempaa kuin nopeuden melko suoraviivaiseen liikkeeseen nojaava nopeuden fysikaalinen kaava. Näinollen kun puhutaan pelinopeasta joukkueesta, ei puhutakaan enää yksinkertaisesta lukion fysiikan kaavasta, vaan otetaan käyttöön kolmiulotteinen määritelmä nimeltään tila, jota pelinopea joukkue pyrkii luomaan ja hallitsemaan. Sanatarkasti lehtijuttua siteeraten "pelinopea joukkue kykenee hallitsemaan tilaa - luomaan ja käyttämään sitä - mahdollisimman lyhyessä ajassa".
Erona näissä kahdessa melko samanlaisessa termissä on se, että tietynlainen pelaajatyyppi pystyy "luonnostaan", juniorina oppimiensa taitojen ja ideologioiden kautta, luomaan ja käyttämään tilaa. Vastaavasti toisenlainen pelaajatyyppi, jonka päätaidot ja ideologiat ovat aikaisemmin olleet enemmän nopeuteen ja fyysisyyteen painottuvia, pyrkii luonnostaan toteuttamaan pelissään vauhtia ja nopeutta. Palataan tässä kohtaa Carl Jenkinsoniin ja hänen Arsenal-aikaansa ja osin tuon joukkueen nykytilaan. Arsenal on joukkueena sellainen, joka pyrkii pelissään kollektiiviseen pelinopeaan pelitapaan, eli suomennettuna koko miehistönsä voimin luomaan mahdollisimman nopeasti tilaa ja hyödyntämään sitä, eikä niinkään puhtaan suoraviivaiseen nopeaan peliin. Carl Jenkinson on englantilaisen juniorityön kasvatti, jolle tällainen tilan luominen ja käyttäminen ei ole niin luonnollista kuin suoraviivaisempi pelaaminen hyökätessä. Tämä oli varmasti osittainen syy sille, miksei hänen tähänastisesta Arsenal-urastaan tullut sen ruusuisempi. Kun siirrytään Arsenalin nykytilanteeseen, voidaan huomata samanlainen ilmiö, kun seuran suunnittelema oikean laitapakin ykkösvaihtoehto Mathieu Debuchy on ollut loukkaantuneena: viime aikoina tätä pelipaikkaa on pelannut 19 vuotias Barcelonassa syntynyt Hector Bellerin, koska hän on pelinopea pelaaja. Sen sijaan toinen englantilaisen jalkapallokasvatuksen saanut nuori lupaus Calum Chambers, josta Arsenal maksoi siirtosummana jopa 16 miljoonaa puntaa(wikipedian mukaan), on istunut penkillä.
Miksi esimerkkeinä juuri Arsenal ja sen pelaajat? Oikeastaan syy on siinä, että lehtijutussa mainittiin seuraava kappale. Siteeraan alla lehtijuttua sanatarkasti yhden kappaleen verran: "Calum Chambers, Kyle Walker, Nathaniel Clyne ja Carl Jenkinson taitavat kaikki nopean jalkapallon, mutta pelinopeudessa he kaikki ovat esimerkiksi nuoria espanjalaiskollegoitaan valovuosia jäljessä. Siksi valioliigan kärjestä haaveilevan joukkueen on toistaiseksi täytettävä pelinrakentelun suhteen kriittisimmät pelipaikat ulkomaisilla pelaajilla, ja kärkinelikosta haaveilevan seuran on hankittava ulkomaalainen valmentaja. Englannissa pelinopeus käsitetään vieläkin erheellisesti matkan, eikä tilan kautta". Tämä määritelmä selittää erittäin suurelta osin sitä faktaa, ettei englantilainen juniorituotanto ja maajoukkuejalkapallo ole ollut enää pitkään aikaan riittävän kovatasoista, jotta sillä olisi voitu kilpailla manner-eurooppalaisia ja Etelä-Amerikkalaisia maita vastaan. Lainauksessa puhutaan myös kriittisten pelipaikkojen täyttämistä ulkomaalaisilla, mikäli tarkoituksena on kilpailla valioliigan kärkipaikoista ja tavoitella menestystä Euroopan suurimmissa cupkisoissa, mikä pitääkin käytännössä kiistattomasti paikkaansa. Tämä voidaan yksinkertaisimmillaan huomata vaikkapa siitä, mistä valioliigan kärkijoukkueet hankkivat jokakesäiset vahvistuksensa: järjestäen näitä pelaajia ostetaan juuri Espanjan suunnalta. Esimerkeiksi voidaan listata nyt vaikka lyhyesti sellaisia nimiä kuin Cesc Fabregas, Diego Costa, David Silva, Mesut Özil, Sergio Aguero, Alexis Sanchez, Santi Cazorla, Juan Mata, Angel Di Maria ja niin edelleen.
Lehtijutussa mainitaan myös, varmasti ainakin osittain kärjistäen, että englantilaisen jalkapallon taktiikan ja kehityksen uusiutuminen laahaa paikallaan niin kauan, kuin tuollaista edellä mainittua pelinopeuden määritelmää ei ymmärretä ns. "oikein". Mikäli Englanti jalkapallomaana haluaa ja pyrkii uusiutumaan ja kehittymään kohti manner-eurooppalaisempaa mallia, jolla ollaan kiistatta saavutettu viimeisten vuosien aikana parempaa menestystä, pitäisi "peliin liittyviä mekaniikan ja lainalaisuuksien perusoppeja ymmärtää paremmin, jotta pelin taktiikkaan liittyvä jäsentely olisi helpompaa", kuten epäsuorasti lehtijutussakin mainitaan. Epäsuorasti sanottuna englantilainen jalkapallon kehitys vaatii uudistumista ihan perustermistöstä lähtien.
Haluan tähän loppuun vielä selväsanaisesti korostaa, ettei tämä kirjoitus nyt ollut mikään vihakirjoitus tai vähättelevä kirjoitus kohti englantilaista jalkapalloa, koska jalkapalloa voi pelata niin monella tavalla. Halusin vain nostaa tämän lehtijutun muutamine lainauksineen tähän esille, jotta lehteä lukemattomatkin voivat lehtijutun ajatuksen saada tästä itselleen. Lisäksi tällaiset suurilinjaiset taktiset asiat ovat omiaan luomaan keskustelua, joka on varsin tervetullutta, kunhan se pysyy asiallisena. Loppukaneetiksi haluan vielä mainita yhden esimerkin englantilaisesta juniorijalkapallosta: Muistan katsoneeni urheiluruutua silloin, kun Sami Hyypiä toimi vielä Brightonin valmentajana ja sieltä suunnalta oli joku peribrittiläiseltä näyttänyt ja kuulostanut Brightonin juniorivalmentaja käymässä Suomessa. Juttu oli kuvattu suomalaisesta harjoitteluhallista, missä oli jotain suomalaisia varhaisteinejä harjoittelemassa ja tätä Brightonin juniorivalmentajaa haastateltiin, hänen mielipiteensä ja toteamuksensa jäi lähtemättömästi muistiini! Vapaasti lainattuna "Teillä suomalaisilla on täällä aika teknisesti taitavia nuoria pelaajia. Meillä Englannissa tässä vaiheessa keskitytään enemmän fyysisiin ominaisuuksiin...". Jos englantilainen juniorivalmentaja pitää suomalaisia nuoria "aika teknisesti taitavina" jalkapalloilijan alkuina, niin herää kysymys, kuinka taitavia ne englantilaiset nuoret sitten ovat. Tai enemmänkin, pitäisikö Englannissa tehdä asialle jotain, todella äkkiä.
