Lauantaina päättyy jalkapallon eurokausi 2015-16, kun UCL-finaalissa kohtaavat madridilaiset paikallisvastustajat Atletico ja Real. Viikko sitten UEL-pokaali matkusti kolmatta kertaa peräkkäin Sevillaan, joten jälleen kerran tällä kaudella jalkapallon europokaalit matkustavat Espanjaan.
Tuleva UCL-finaali ei sinänsä varmaan tule tarjoamaan taktisesti mitään sen suurempaa yllätystä. Molemmat joukkueet tulevat pelaamaan niille ominaisilla taktiikoilla ja pelityyleillä, eli Real pitänee palloa ja koittaa taitavien yksilöidensä kautta luoda maalipaikkoja, kun Atletico taas perustaa pelinsä koko Euroopan tiukimpaan ja organisoiduimpaan puolustukseen, fyysisyyteen ja tarkoin suunniteltuihin vastahyökkäyksiin ja erikoistilanteisiin.
Jos otteluun haluaa jotain ennakkosuosikkia miettiä, niin toki pelkkiä nimilistoja katsomalla Realin voisi sellaiseksi nimetä. Toisaalta Atleticon puolustus on kevään aikana onnistunut tylsyttämään jo FC Barcelonan ja Bayern Münchenin hyökkäykset, joten miksei se levänneenä pystyisi tylsyttämään Real Madridinkin hyökkäystä, kun otetaan huomioon, että Cristiano Ronaldo ja Karim Benzema ovat kärsineet loukkaantumisista ja heidän pelituntumansa on vähintään pieni kysymysmerkki tässä vaiheessa. Atletico oli yhden onnistuneen kulmapotkun puolustamisen päässä voitosta jo kaksi vuotta sitten, kun nämä joukkueet edellisen kerran tässä vaiheessa kilpailua kohtasivat ja viime kaudellakin pudotuspeleissä Real voitti 180 minuutin jälkeen vain yhdellä maalilla ja meni jatkoon, joten ehkä kolmas kerta sanoo nyt Atleticon kohdalla toden, toivottavasti ainakin.
Joukkueilla on siis ollut finaaliin hyvin erilaiset matkat. Real Madrid kohtasi AS Roman, Wolfsburgin ja Manchester Cityn pudotuspeleissä, eikä ollut kovin vakuuttava yhtäkään vastaan. Toki tarvittavat maalit se sai tehtyä, mutta sen puolustus oli helisemässä jopa AS Roman Mohamed Salahia vastaan. Wolfsburg voitti kotonaan 2-0 ja Citykin taipui vain 1-0 kokonaistuloksella, vaikka oli vähintäänkin jonkun verran loukkaantumisista kärsivä. Vastaavasti Atletico on kohdannut kaksi maailman top 3-joukkuetta jo ennen selviytymistään finaaliin ja huomionarvoista on, että molemmissa pareissa pystynyt nousemaan tappiotilanteista jatkoon. Voidaan siis sanoa, että Atleticon matka finaaliin on ollut vaativampi ja osin vakuuttavampikin, vaikkei peli välttämättä sitä kauneinta olekaan ollut. Jos, ja toivottavasti kun, Atletico vie finaalin, voi sen sanoa ansainneen mestaruutensa päihittämällä matkalla siis Barcelonan, Bayernin ja Realin.
Yleisesti olen yleensä itse lähes aina hyökkäävän ja luovemman pelityylin puolella ja kannattaja, mutta tässä tapauksessa on pakko sympata ja toivoa Atleticon voittoa. Ensinnäkin joukkueen tiivis puolustus on ollut tällä kaudella jotain todella poikkeuksellisen hienoa ja toisekseen voitto olisi hieno huipennus Diego Simeonen projektille Atleticon peräsimessä, vaikkei mies kai ole välttämättä tuloksesta riippumatta mihinkään joukkueen peräsimestä lähdössä. Tietysti loppuun on todettava, että FC Barcelonan kannattajana sitä aina toivoo voittoa Real Madridin vastustajalle, mutta se onkin sitten jo ihan oma tarinansa, josta pitäisi kirjoittaa ihan oma artikkelinsa. Toivotaan lauantaille tiukkaa ja viihdyttävää ottelua ja pidetään mielessä, että tämä on vain "välipala" matkalla kohti kesäkuussa alkavia EM-kisoja, jotka sitten tulevat tarjoamaan liki päivittäin huippufutista penkkiurheilijoiden huviksi ja viihteeksi. Niitä odotellessa lauantain Madridin derby käy ihan hyvästä lämmittelystä.
keskiviikko 25. toukokuuta 2016
tiistai 3. toukokuuta 2016
Mitä Leicesterin mestaruus kertoo valioliigasta?
Eilen se sitten varmistui, kaksi kierrosta ennen sarjan loppua. Muutaman viimeisen vuosikymmenen suurin jalkapallopommi, kun "pikkuseura" Leicester City, joukkue joka oli vielä reilu vuosi sitten "käytännössä varmasti" putoamassa liigasta, varmisti sensaatiomaisesti valioliigan mestaruuden mallia 2015-16. Kuten aikaisemmin kyselyihin vastatessani lupasin, aiheesta tulee nyt oma julkaisunsa, jonka kommenteissa tulemme varmasti käymään mielenkiintoista keskustelua ja väittelyä siitä, mistä ja mitä tämä kertoo valioliigan nykytilasta. Kirjoituksessa käydään läpi myös muutamia muita kauden aikana tapahtuneita yllättäviä asioita sensaatiomaisen mestarin lisäksi.
Lähdetään kuitenkin liikkeelle Leicester Citystä ja heidän onnittelustaan, koska sen joukkue on tosiaan ansainnut. Lisäksi samaan henkäykseen mainittakoon, että kyseessä on todella upea ja liki ainutkertainen urheilun tuhkimotarina, joka osoittaa elävästi sen, että kaiken mennessä kohdalleen, raha ei aina lopulta olekaan se kaikista dominoivin tekijä, vaikka viime vuosina jalkapallossa merkit ovat kovasti viitanneet siihen. Eräällä tavalla Leicesterin mestaruutta voisi verrata esimerkiksi Lake Placidin talviolympiaihmeeseen, kun Yhdysvaltojen nuoret yliopistopelaajat kaatoivat aikanaan Neuvostoliiton jääkiekossa ja ottivat kultaa. Samaten 1990-luvun lopulla Saksan Bundesliigan voittoon nousi heti alemmalta sarjatasolta nousunsa jälkeen FC Kaiserslautern. Kovin tavallisia nämä "pikkuseurojen" mestaruudet eivät siis ole. Leicester on minulle ennestään jokseenkin tuttu seura, jonka muistan vuosituhannen alussa taistelleen muutaman kauden oikein kunniakkaasti ylemmässä keskikastissa ja noilta ajoilta itselleni on jäänyt sellaisia seuralegendoja mieleen kuin Robbie Savage ja Muzzy Izzet noin esimerkkeinä, Emile Heskeytä tietenkään unohtamatta!
Niin upea ja urheiluromanttinen asia kuin Leicesterin mestaruus onkin, haluan tarkastella sitä hieman kriittisemminkin pelkän romantiikan ulkopuoleltakin. Kuten kirjoituksen otsikkokin jo kertoo, nostaa tämä mestaruus vähintäänkin jonkinlaisia kysymyksiä ilmoille valioliigan tämänhetkisestä tasosta ja tilanteesta. Kun katsotaan mestarijoukkueen pelaajistoa, valmentajaa ja verrataan heitä pahimpiin kilpailijoihin, katsotaan heidän taustojaan ja mistä he ovat tulleet avainrooleihin tässä mestaruudessa, niin väkisin herää ajatuksia ja kysymyksiä. Ensinnäkin on syytä huomauttaa, että Leicester voittaa nyt mestaruuden käytännössä minimirotaatiota käyttämällä. Jossain oli laskettu, että mestaruus tulee käytännössä 14 pelaajalla, joka on hämmentävän pieni luku. Joskus joku on väittänyt, että "valioliiga on niin ja niin vaativa fyysisesti, että siellä vaaditaan laadukas ja laaja miehistö", mutta viime kaudella Chelsea voitti hyvin vähäisellä rotaatiolla ja nyt Leicester vielä pienemmällä. Toki tämä Leicesterin mestaruus tukee joskus kuultua toista väitettä "valioliigassa kuka tahansa voi voittaa kenet tahansa". Tosin se ei välttämättä kerro kovasta tai laajasta tasosta, vaan ehkä näennäisestä tasaisuudesta, jolloin koko liiga olisi täynnä "keskinkertaista harmaata massaa". Tosin nyt kun kohta päättyvää kautta tässä tarkastelee, niin ensimmäinen mielikuva, joka mieleen herää Leicesterin tuhkimotarinan jälkeen, on lähinnä kuva kilpaa konttaavista huippuresurssein varustetuista joukkueista, joilla käytännössä lähes jokaisella on ollut kauden aikana mahdollisuus mennä kärkeen, mutta ovat kontanneet ja tyrineet mahdollisuuksiaan kilpaa. Rahaa, resursseja, nimellisesti laadukkaita miehistöjä ja huippumahdollisuuksia on käytetty ehkäpä historiallisen huonosti, joka nyt lopulta kulminoituu Leicesterin mestaruuteen ja todennäköisesti Tottenhamin kakkossijaan. Kärkipaikka on ollut vuorollaan niin ManUn, Cityn kuin myös Arsenalin hallussa tai saatavilla, mutta nämä rikkaat huippuresursseilla operoivat seurat ovat kerta toisensa jälkeen vuorotellen möhlineet mahdollisuutensa. Tähän kun lisää vielä Chelsean totaalisen surkean kauden, niin kaikki oli valmiina tarjottimella. Väkisin sitä alkaa ajatella, että voisiko missään muussa suuressa liigassa, esimerkiksi vaikka Espanjassa, Italiassa tai nykyisessä Saksassa samalla kaudella 3-4 UCL-tason joukkuetta suorittaa niin heikosti, että edellisellä kaudella juuri ja juuri putoamiselta selvinnyt seura voisi tulla ja voittaa mestaruuden. Tuntuu hyvin, hyvin epätodennäköiseltä, että mannereuroopassa voitaisiin nähdä noin kollektiivista alisuorittamista!
Haluan myös ottaa esille Leicesterin tämän kauden muutamat suurimmat avainpelaajat. Jos lähdetään liikkeelle puolustuksen keskustasta toppariparista Robert Huth - Wes Morgan, niin nähdään heti, että kyseessä eivät ole ne taitavimmat tai nopeimmat pelaajat, vaan enemmänkin entisaikojen isoja ja fyysisiä brittitoppareita muistuttava pari. He toki sopivat Leicesterin puolustuspeliin ja vastahyökkäyksiin pohjautuvaan pelitapaan erittäin hyvin, mutta väkisin sitä pohtii, voisiko mannereuroopassa voittaa samalla tavalla tuollaiset ominaisuudet omaavilla toppareilla. Nykyää kun huipputoppareiltakin odotetaan ainakin jonkinasteista kysyä pelata jalalla. Kun siirrytään keskikentälle, niin tullaan kolmikkoon Daniel Drinkwater - N'Golo Kante - Riyad Mahrez, joka onkin erittäin mielenkiintoinen. Kolmikosta löytyy perinteinen 4-4-2-pelityyliin sopiva lädi, sekä pienikokoinen mutta terrierimäinen ranskalainen ja afrikkalaista taituruutta. Huomionarvoista kolmikossa on jälkimmäinen kaksikko! Kante tuli muutamalla miljoonalla joukkueeseen pari viikkoa ennen kauden alkua Ranskan Caenista ja oli keskikentän keskustan tärkein pelaaja läpi kauden saaden myös henkilökohtaista gloriaa erilaisten mainintojen muodossa. Mahrez tuli niinikään Ranskasta vuotta aikaisemmin, pikkurahalla hänkin, ja voitti nyt päättyvällä kaudella valioliigan parhaan pelaajan palkinnon. Aivan oma tarinansa on tietenkin hyökkääjä Jamie Vardy, jonka maalit ovat olleet vauhdittamassa matkaa mestaruuteen. Kyseessä on kohta kolmekymppinen "alasarjajyrä", joka on pelanut nyt vasta kaksi kautta pääsarjatasolla ja nyt toisella kaudellaan taistelee jopa maalikuninkuudesta. Kaunis tarina hänelläkin, eräänlainen "ryysyistä rikkauksiin", mutta kuinka kolmekymppisestä kohtuu nopeasta alasarjajyrästä voi tulla 2010-luvulla valioliigan tasoisen sarjan ratkaisija ja tuollainen maalitykki? Ei varmasti onnistuisi mannereuroopassa...Loppuun voidaan vielä mainita, ettei Saksasta tullut kaksikko Christian Fuchs - Shinji Okazaki ollut lähtömaassaan mitenkään avainroolissa joukkueissaan, mutta olivat kuitenkin sitä nyt Leicesterissä.
Omistetaan oma kappale myös Leicesterin mestaruuteen luotsaavalle Claudio Ranierille, koska ensinnäkin hän on tosiaan oman kappaleensa ansainnut. Toisaalta hänen valmentamansa mestaruus on hieman irvokaskin valioliigalle. Kun katsotaan Ranierin uraa taaksepäin, on hänestä jäänyt sellainen "ikuinen kakkonen"-tyylinen kuva. Hän on valmentanut monia suurjoukkueita, Englannissakin Chelseaa ennen Jose Mourinhoa, ja monia Espanjalaisia ja Italialaisia joukkueita, mutta useimmiten pesti on päättynyt epäonnistumiseen resursseihin nähden. Nyt hän tuli pieneen Leicesteriin täksi kaudeksi ja teki eräänlaiset "Julius Caesarit", eli tuli, näki ja voitti. Kun kaikki palaset loksahtivat paikoilleen, pystyi Ranieri Englannissa Leicesterin peräsimessä siihen, mihin hän ei Espanjassa, Ranskassa tai Italiassa pystynyt edes huomattavasti paljon paremmilla tai ylivoimaisemmilla resursseilla. Sitten hän tuli Englantiin ja vei tiukalla puolustuksella ja vastahyökkäyspelillä Leicester Cityn sarjan mestaruuteen, kun huomattavasti suuremmat resurssit omaavat joukkueet möhlivät kilpaa. Olen vilpittömän onnellinen Ranierin puolesta, koska hän on tosiaan vihdoin mestaruuden ansainnut, mutta väkisin tulee mieleen ajatus, miten tämän on mahdollista. Se kun ei onnistunut mannereuroopassa...
Mainitaan vielä omassa kappaleessaan kaksi muuta positiivisesti kauden aikana yllättänyttä seuraa, eli Tottenham Hotspur ja West Ham United! Jälleen kerran isompien pupeltaessa vuoronperään, nousi hyvää ja tehokastakin jalkapalloa pelaava Tottenham jopa mestaruustaisteluun, joka nyt lopulta sitten huipentuu useamman vuoden tauon jälkeen UCL-paikkaan! Tosin joukkueen kohdalla on hyvä ja tärkeää mainita ja muistuttaa, että sekin selvisi noille sijoille kohtuullisen kapealla miehistöllä, ainakin tietyillä pelipaikoilla. Joukkue pelasi koko sarjakauden käytännössä yhdellä hyökkääjällä, kun joukkueen oma poika Harry Kane pelasi liki kaikki ottelut ja on kirjoitushetkellä kiinni maalikuninkuudessa. Todella hieno asia joukkueen kannalta, mutta jälleen kyseenalaistaan joitain aikaisemmin esitettyjä väitteitä! Lisäksi kukaan ei varmasti pysty kiistämään sitä, että Tottenhamin nousu UCL-paikoille vain alleviivaa entistä vahvemmin suurempien joukkueiden liki kollektiivista alisuorittamista. West Ham on vastaavasti kirjoitushetkellä vielä mukana taistelussa liigan neljännestä sijasta, joka oikeuttaisi syksyksi UCL-karsintoihin ja on ottamassa ainakin paikan UEL:n puolelle näillä otteillaan. West Hamin nousu henkilöityy jälleen yhteen Ranskasta tulleeseen pelaajaan, kun Dmitri Payet on ollut koko kauden joukkueen hyökkäyksen tärkein pelaaja. Kyseessä on 29-vuotias hyökkäävä keskikenttäpelaaja, joka tuli Ranskan Marseillesta ja nosti heti ensimmäisellä kaudellaan West Hamin "harmaasta keskikastin massasta" ylemmäs ja teki joukkueesta värikkäämmän.
Kirjoituksen ei ole missään tapauksessa tarkoitus olla mikään valioliigaa vähättelevä. Tässä tuodaan vain esille havaintoja ja faktoja, joita kauden aikana on tullut eteen. Ne osoittavat tämän kauden osalta sen, että suurilla ja liki rajattomilla resursseilla operoivat joukkueet ovat lähes poikkeuksetta alisuorittaneet rajusti, se osoittaa, että niitä resursseja ei ainakaan tällä kaudella ole osattu käyttää kovin hyvin. Herää ajatus siitä, onko raha sokaissut tietyt seurat ja onko sitä heillä liikaa. Vaikka Leicesterin mestaruus ja Tottenhamin nousu UCL-joukkueeksi ensin kaudelle ovatkin todella hienoja asioita ja osoittavat, että pelit ratkaistaan edelleenkin kentällä, eikä sillä, kenellä on kalleimmat pelaajat, osoittaa se silti karusti sen, kuinka heikosti isot joukkueet ovat kokonaisuudessaan tällä kaudella suoriutuneet. Loppukaneetiksi voisi sanoa, että Leicester City on mestari ja Tottenham todennäköinen kakkonen siksi, että ne olivat vähiten huonoja, ei siksi, että ne olisivat olleet parhaita.
Lähdetään kuitenkin liikkeelle Leicester Citystä ja heidän onnittelustaan, koska sen joukkue on tosiaan ansainnut. Lisäksi samaan henkäykseen mainittakoon, että kyseessä on todella upea ja liki ainutkertainen urheilun tuhkimotarina, joka osoittaa elävästi sen, että kaiken mennessä kohdalleen, raha ei aina lopulta olekaan se kaikista dominoivin tekijä, vaikka viime vuosina jalkapallossa merkit ovat kovasti viitanneet siihen. Eräällä tavalla Leicesterin mestaruutta voisi verrata esimerkiksi Lake Placidin talviolympiaihmeeseen, kun Yhdysvaltojen nuoret yliopistopelaajat kaatoivat aikanaan Neuvostoliiton jääkiekossa ja ottivat kultaa. Samaten 1990-luvun lopulla Saksan Bundesliigan voittoon nousi heti alemmalta sarjatasolta nousunsa jälkeen FC Kaiserslautern. Kovin tavallisia nämä "pikkuseurojen" mestaruudet eivät siis ole. Leicester on minulle ennestään jokseenkin tuttu seura, jonka muistan vuosituhannen alussa taistelleen muutaman kauden oikein kunniakkaasti ylemmässä keskikastissa ja noilta ajoilta itselleni on jäänyt sellaisia seuralegendoja mieleen kuin Robbie Savage ja Muzzy Izzet noin esimerkkeinä, Emile Heskeytä tietenkään unohtamatta!
Niin upea ja urheiluromanttinen asia kuin Leicesterin mestaruus onkin, haluan tarkastella sitä hieman kriittisemminkin pelkän romantiikan ulkopuoleltakin. Kuten kirjoituksen otsikkokin jo kertoo, nostaa tämä mestaruus vähintäänkin jonkinlaisia kysymyksiä ilmoille valioliigan tämänhetkisestä tasosta ja tilanteesta. Kun katsotaan mestarijoukkueen pelaajistoa, valmentajaa ja verrataan heitä pahimpiin kilpailijoihin, katsotaan heidän taustojaan ja mistä he ovat tulleet avainrooleihin tässä mestaruudessa, niin väkisin herää ajatuksia ja kysymyksiä. Ensinnäkin on syytä huomauttaa, että Leicester voittaa nyt mestaruuden käytännössä minimirotaatiota käyttämällä. Jossain oli laskettu, että mestaruus tulee käytännössä 14 pelaajalla, joka on hämmentävän pieni luku. Joskus joku on väittänyt, että "valioliiga on niin ja niin vaativa fyysisesti, että siellä vaaditaan laadukas ja laaja miehistö", mutta viime kaudella Chelsea voitti hyvin vähäisellä rotaatiolla ja nyt Leicester vielä pienemmällä. Toki tämä Leicesterin mestaruus tukee joskus kuultua toista väitettä "valioliigassa kuka tahansa voi voittaa kenet tahansa". Tosin se ei välttämättä kerro kovasta tai laajasta tasosta, vaan ehkä näennäisestä tasaisuudesta, jolloin koko liiga olisi täynnä "keskinkertaista harmaata massaa". Tosin nyt kun kohta päättyvää kautta tässä tarkastelee, niin ensimmäinen mielikuva, joka mieleen herää Leicesterin tuhkimotarinan jälkeen, on lähinnä kuva kilpaa konttaavista huippuresurssein varustetuista joukkueista, joilla käytännössä lähes jokaisella on ollut kauden aikana mahdollisuus mennä kärkeen, mutta ovat kontanneet ja tyrineet mahdollisuuksiaan kilpaa. Rahaa, resursseja, nimellisesti laadukkaita miehistöjä ja huippumahdollisuuksia on käytetty ehkäpä historiallisen huonosti, joka nyt lopulta kulminoituu Leicesterin mestaruuteen ja todennäköisesti Tottenhamin kakkossijaan. Kärkipaikka on ollut vuorollaan niin ManUn, Cityn kuin myös Arsenalin hallussa tai saatavilla, mutta nämä rikkaat huippuresursseilla operoivat seurat ovat kerta toisensa jälkeen vuorotellen möhlineet mahdollisuutensa. Tähän kun lisää vielä Chelsean totaalisen surkean kauden, niin kaikki oli valmiina tarjottimella. Väkisin sitä alkaa ajatella, että voisiko missään muussa suuressa liigassa, esimerkiksi vaikka Espanjassa, Italiassa tai nykyisessä Saksassa samalla kaudella 3-4 UCL-tason joukkuetta suorittaa niin heikosti, että edellisellä kaudella juuri ja juuri putoamiselta selvinnyt seura voisi tulla ja voittaa mestaruuden. Tuntuu hyvin, hyvin epätodennäköiseltä, että mannereuroopassa voitaisiin nähdä noin kollektiivista alisuorittamista!
Haluan myös ottaa esille Leicesterin tämän kauden muutamat suurimmat avainpelaajat. Jos lähdetään liikkeelle puolustuksen keskustasta toppariparista Robert Huth - Wes Morgan, niin nähdään heti, että kyseessä eivät ole ne taitavimmat tai nopeimmat pelaajat, vaan enemmänkin entisaikojen isoja ja fyysisiä brittitoppareita muistuttava pari. He toki sopivat Leicesterin puolustuspeliin ja vastahyökkäyksiin pohjautuvaan pelitapaan erittäin hyvin, mutta väkisin sitä pohtii, voisiko mannereuroopassa voittaa samalla tavalla tuollaiset ominaisuudet omaavilla toppareilla. Nykyää kun huipputoppareiltakin odotetaan ainakin jonkinasteista kysyä pelata jalalla. Kun siirrytään keskikentälle, niin tullaan kolmikkoon Daniel Drinkwater - N'Golo Kante - Riyad Mahrez, joka onkin erittäin mielenkiintoinen. Kolmikosta löytyy perinteinen 4-4-2-pelityyliin sopiva lädi, sekä pienikokoinen mutta terrierimäinen ranskalainen ja afrikkalaista taituruutta. Huomionarvoista kolmikossa on jälkimmäinen kaksikko! Kante tuli muutamalla miljoonalla joukkueeseen pari viikkoa ennen kauden alkua Ranskan Caenista ja oli keskikentän keskustan tärkein pelaaja läpi kauden saaden myös henkilökohtaista gloriaa erilaisten mainintojen muodossa. Mahrez tuli niinikään Ranskasta vuotta aikaisemmin, pikkurahalla hänkin, ja voitti nyt päättyvällä kaudella valioliigan parhaan pelaajan palkinnon. Aivan oma tarinansa on tietenkin hyökkääjä Jamie Vardy, jonka maalit ovat olleet vauhdittamassa matkaa mestaruuteen. Kyseessä on kohta kolmekymppinen "alasarjajyrä", joka on pelanut nyt vasta kaksi kautta pääsarjatasolla ja nyt toisella kaudellaan taistelee jopa maalikuninkuudesta. Kaunis tarina hänelläkin, eräänlainen "ryysyistä rikkauksiin", mutta kuinka kolmekymppisestä kohtuu nopeasta alasarjajyrästä voi tulla 2010-luvulla valioliigan tasoisen sarjan ratkaisija ja tuollainen maalitykki? Ei varmasti onnistuisi mannereuroopassa...Loppuun voidaan vielä mainita, ettei Saksasta tullut kaksikko Christian Fuchs - Shinji Okazaki ollut lähtömaassaan mitenkään avainroolissa joukkueissaan, mutta olivat kuitenkin sitä nyt Leicesterissä.
Omistetaan oma kappale myös Leicesterin mestaruuteen luotsaavalle Claudio Ranierille, koska ensinnäkin hän on tosiaan oman kappaleensa ansainnut. Toisaalta hänen valmentamansa mestaruus on hieman irvokaskin valioliigalle. Kun katsotaan Ranierin uraa taaksepäin, on hänestä jäänyt sellainen "ikuinen kakkonen"-tyylinen kuva. Hän on valmentanut monia suurjoukkueita, Englannissakin Chelseaa ennen Jose Mourinhoa, ja monia Espanjalaisia ja Italialaisia joukkueita, mutta useimmiten pesti on päättynyt epäonnistumiseen resursseihin nähden. Nyt hän tuli pieneen Leicesteriin täksi kaudeksi ja teki eräänlaiset "Julius Caesarit", eli tuli, näki ja voitti. Kun kaikki palaset loksahtivat paikoilleen, pystyi Ranieri Englannissa Leicesterin peräsimessä siihen, mihin hän ei Espanjassa, Ranskassa tai Italiassa pystynyt edes huomattavasti paljon paremmilla tai ylivoimaisemmilla resursseilla. Sitten hän tuli Englantiin ja vei tiukalla puolustuksella ja vastahyökkäyspelillä Leicester Cityn sarjan mestaruuteen, kun huomattavasti suuremmat resurssit omaavat joukkueet möhlivät kilpaa. Olen vilpittömän onnellinen Ranierin puolesta, koska hän on tosiaan vihdoin mestaruuden ansainnut, mutta väkisin tulee mieleen ajatus, miten tämän on mahdollista. Se kun ei onnistunut mannereuroopassa...
Mainitaan vielä omassa kappaleessaan kaksi muuta positiivisesti kauden aikana yllättänyttä seuraa, eli Tottenham Hotspur ja West Ham United! Jälleen kerran isompien pupeltaessa vuoronperään, nousi hyvää ja tehokastakin jalkapalloa pelaava Tottenham jopa mestaruustaisteluun, joka nyt lopulta sitten huipentuu useamman vuoden tauon jälkeen UCL-paikkaan! Tosin joukkueen kohdalla on hyvä ja tärkeää mainita ja muistuttaa, että sekin selvisi noille sijoille kohtuullisen kapealla miehistöllä, ainakin tietyillä pelipaikoilla. Joukkue pelasi koko sarjakauden käytännössä yhdellä hyökkääjällä, kun joukkueen oma poika Harry Kane pelasi liki kaikki ottelut ja on kirjoitushetkellä kiinni maalikuninkuudessa. Todella hieno asia joukkueen kannalta, mutta jälleen kyseenalaistaan joitain aikaisemmin esitettyjä väitteitä! Lisäksi kukaan ei varmasti pysty kiistämään sitä, että Tottenhamin nousu UCL-paikoille vain alleviivaa entistä vahvemmin suurempien joukkueiden liki kollektiivista alisuorittamista. West Ham on vastaavasti kirjoitushetkellä vielä mukana taistelussa liigan neljännestä sijasta, joka oikeuttaisi syksyksi UCL-karsintoihin ja on ottamassa ainakin paikan UEL:n puolelle näillä otteillaan. West Hamin nousu henkilöityy jälleen yhteen Ranskasta tulleeseen pelaajaan, kun Dmitri Payet on ollut koko kauden joukkueen hyökkäyksen tärkein pelaaja. Kyseessä on 29-vuotias hyökkäävä keskikenttäpelaaja, joka tuli Ranskan Marseillesta ja nosti heti ensimmäisellä kaudellaan West Hamin "harmaasta keskikastin massasta" ylemmäs ja teki joukkueesta värikkäämmän.
Kirjoituksen ei ole missään tapauksessa tarkoitus olla mikään valioliigaa vähättelevä. Tässä tuodaan vain esille havaintoja ja faktoja, joita kauden aikana on tullut eteen. Ne osoittavat tämän kauden osalta sen, että suurilla ja liki rajattomilla resursseilla operoivat joukkueet ovat lähes poikkeuksetta alisuorittaneet rajusti, se osoittaa, että niitä resursseja ei ainakaan tällä kaudella ole osattu käyttää kovin hyvin. Herää ajatus siitä, onko raha sokaissut tietyt seurat ja onko sitä heillä liikaa. Vaikka Leicesterin mestaruus ja Tottenhamin nousu UCL-joukkueeksi ensin kaudelle ovatkin todella hienoja asioita ja osoittavat, että pelit ratkaistaan edelleenkin kentällä, eikä sillä, kenellä on kalleimmat pelaajat, osoittaa se silti karusti sen, kuinka heikosti isot joukkueet ovat kokonaisuudessaan tällä kaudella suoriutuneet. Loppukaneetiksi voisi sanoa, että Leicester City on mestari ja Tottenham todennäköinen kakkonen siksi, että ne olivat vähiten huonoja, ei siksi, että ne olisivat olleet parhaita.
sunnuntai 1. toukokuuta 2016
Leijonajengi
Jokakeväiset jääkiekon MM-kisat ovat taas ovella, kun kiekko putoaa jäähän ensi viikon loppupuolella. Omat Leijonamme aloittavat kisat perjantaina ottelulla Valko-Venäjää vastaan Pietarissa. Toinen lohko pelataan Moskovassa. Leijonamme saavat tällä kertaa hyökkäykseen kovan kattauksen taitavampia NHL-pelaajia, mutta puolustus ja varsinkin maalivahtiosasto on ehkä totuttua kapeampi ja nimettömämpi. Harjoituspelit ovat menneet tähän mennessä hyvin, kun yhtä Tsekki-tappiota lukuunottamatta muut ottelut on voitettu. Huomionarvoista kaksi peräkkäistä voittoa kisaisäntä Venäjästä menneellä viikolla.
Jokavuotinen poru joukkuevalinnoista on pyörähtänyt käyntiin, kun Leijonien kisajoukkue nimettiin tänään. Henkilökohtaisestikin nimilistassa on joukossa muutamia nimiä, joiden mukanaoloa saa ihmetellä melkein vuodesta toiseen. Jos lähdetään purkamaan listaa maalivahdeista, niin Mikko Koskinen on aavistuksen ailahteleva nimi minusta. Ainakin menneinä vuosina hyvän ja huonon päivän ero on kaverilla ollut hieman turhan iso. Ikämiesosaston ja vähien pelien Niklas Bäckström on myös aavistuksen kyseenalainen valinta. Ehkä parempia ja nimekkäämpiä kavereita ei sitten vain ollut saatavilla tähän hätään? Tietysti NHL-miehillä voi olla pieniä vaivoja ja mahdollisia sopimuskuvioita, jotka ovat johtaneet kieltäytymisiin ilman, että aiheesta on mediassa keskusteltu.
Puolustusosasto on jälleen kerran hyökkäyssuuntaan erittäin kevyt ja kapea, mutta mukana ovat silti jokavuotiset Lasse Kukkonen, Topi Jaakola, Anssi Salmela ja Atte Ohtamaa. Peruspakkia on puolustus täynnä, mutta viivapelotetta ylivoimalle ei nykymiehistöstä käytännössä löydy. Nuorella Esa Lindellillä on todella suuri ruutu täytettävänään sen suhteen ja Juuso Hietaselta vaaditaan huomattavasti tehokkaampia otteita kuin vuosi sitten. Joku varmasti haikailee NHL-peleistä jo pudonneiden Rasmus Ristolaisen ja Sami Vatasen perään, mutta molemmilla päättyivät sopimukset ja uusien sorvaaminen on edessä. Varsinkin Ristolaisen kohdalla sopimusneuvotteluita voidaan kuitenkin pitää ehkä eräänlaisena "kauniina tekosyynä" kieltäytyä kisoista, koska hänhän ei ilmeisesti ole valmentaja Kari Jalosen kanssa kovin hyvää pataa johtuen viime kevään episodista, jolloin Nenä Jalonen ei nähnyt Ristolaiselle käyttöä ja pelaaja lähti leiriltä kesken pois. Tämän kauden otteiden perusteella RR55 olisi varmasti ollut käyttökelpoinen, jos olisi halunnut tulla. Nyt sitten joudutaan menemään puukätisellä pakkikalustolla...
Hyökkäyskalusto on kärkipäästä sitä luokkaa, että pelkkien nimien perusteella pitäisi olla hyvät mahdollisuudet mitalipeleihin. Nimet Jussi Jokinen, Aleksander Barkov jr, Mikko Koivu, Mikael Granlund, Teemu Pulkkinen ovat kaikki hyökkäyssuuntaan huippuvahvistuksia tämän tason kisoihin. Tähän kun lisätään vielä nuoret Sebastian Aho ja Patrik Laine, niin kolmisen kenttää vaarallisia hyökkääjiä on saatu mukaan. Toki perussuomalaiseen tapaan pitää myöskin vähän valittaa ja ihmetellä, mitä jo moneen kertaan nähdyt Antti Pihlström ja Mika Pyörälä tekevät joukkueessa, kun molempien anti hyökkäyssuuntaan on täysi nolla. Toki alivoimapelaajia ja fyysisiä kavereitakin tarvitaan, mutta ilmeisesti parempiakaan kavereita ei sitten mukaan saatu, kun tuo kaksikko on kisoissa mukana. Tietysti molemmat ovat Jaloselle ennestään tuttuja "saunakavereita", jotka varmaan mukisematta pelaavat ne max. 10 minuuttia per peli neloskentässä. Odotettavissa heiltä on kiekkoa päätyyn ja vaihtoon tyylistä peliä.
Jos puhutaan hetkinen valmentaja Kari Jalosesta, niin on hyvä tässä kohtaa muistuttaa ja mainita, että nämä ovat Nenän viimeiset kisat Leijonien peräsimessä ja ainakin omasta mielestäni onneksi niin. Mikäli Leijonat jäävät näissä kisoissa ilman mitalia, tulee Kari Jalosesta ensimmäinen leijonavalmentaja sitten Rauno Korven aikojen 1986-87, joka jää valmennuskaudellaan ilman arvokisamitalia. Siinäpä on Nenälle painetta kerrakseen! Nyt on joukkueessa onneksi tulivoimaa hyökkäyksessä, jolla on mahdollisuus tuoda se mitali ja säästää Nenä häpeältä. Tosin ihan toinen juttu on sitten se, kuinka hyökkäyksen kärkikaarti sopeutuu nopealla aikataululla pelaamaan Kari Jalosen lätkää, joka eroaa aika tavalla Jukka Jalosen Meidän Pelistä, jonka kovimpia esimerkkejä Mikko Koivu ja kumppanit aikanaan olivat. Nyt kun ollaan palattu enemmän siihen telaketjulätkän tyyliin, jossa puolustus on kaikkein tärkein juttu ja pelit koitetaan ratkaista erikoistilanteista. Enää ei mennä kiekkokontrollin kautta, vaan ajatuksena on enemmän iskeä vastaan nopeasti. Sehän se on ollut Nenän tyyli peluuttaa ja sillä tuli aikanaan Kärpissä ja HIFK:ssa menestystä, tosin ylivoimaisin resurssein ja materiaalein. Leijonilla taas ei tuota materiaaliylivoimaa ole käytettävissään, vaikka hyökkäyksellisesti nimekäs joukkue onkin mukaan saatu.
Leijonat siis pelaavat Pietarissa lohkossa, jossa päävastukset ovat pohjois-amerikkalaiset Kanada ja Yhdysvallat. Kumpikaan edellä mainituista joukkueista ei ole nyt mukana ihan niin nimekkäillä joukkueilla kuin vuosi sitten, joten Leijonilla on yksittäisissä otteluissa kyllä kaikki mahdollisuudet, varsinkin Jenkkejä vastaan. Toki "ennakkoon helpommatkin" täytyy voittaa, eikä esim. Valko-Venäjä ole viime vuosina ollut mikään helppo vastus, mutta lohkokolmosen paikka on ehdottomasti se minimitavoite, jonka joukkueelle voi asettaa! Käytännössä kakkospaikkakin pitäisi olla Kanadan takana täysin otettavissa normisuorituksella. Mikäli toisessa lohkossa ei samaan aikaan tapahdu ihmeitä, sijoilla 2-3 pitäisi välttyä puolivälierien kuolemanottelussa Venäjän kohtaamiselta ja vastaan tulla aavistuksen vähemmän nimekkäillä joukkueilla mukana oleva Ruotsi tai Tsekki. Tällöin paikka mitalipeleihin pitäisi olla jälleen kerran normisuorituksella otettavissa. Ennen noita pelejä on kuitenkin ensin pelattava 7 ottelua alkulohkossa sen suuremmin möhlimättä.
Itsekin aion varmasti kisoja seurailla, koska suurin osa otteluista tuntuisi olevan ainakin alkusarjassa sellaisiin kellonaikoihin, ettei muuta sen ihmeellisempää tekemistä taida olla. Katselen kuitenkin Leijonien pelejä jo menneiltä vuosilta tutulla neutraalilla asenteella taktisesti tarkastellen ilman sen suurempia kisahuumia. Ensi syksyn World Cup on sitten se, missä kaikki parhaat ovat paikalla ja nämä kisat ovat vain sellainen kohtuullisen yhdentekevä tapahtuma, jota kaltaiseni penkkiurheilija ja urheilun suurkuluttaja kuitenkin aikaa kuluttaakseen katselee ihan mielellään.
Jokavuotinen poru joukkuevalinnoista on pyörähtänyt käyntiin, kun Leijonien kisajoukkue nimettiin tänään. Henkilökohtaisestikin nimilistassa on joukossa muutamia nimiä, joiden mukanaoloa saa ihmetellä melkein vuodesta toiseen. Jos lähdetään purkamaan listaa maalivahdeista, niin Mikko Koskinen on aavistuksen ailahteleva nimi minusta. Ainakin menneinä vuosina hyvän ja huonon päivän ero on kaverilla ollut hieman turhan iso. Ikämiesosaston ja vähien pelien Niklas Bäckström on myös aavistuksen kyseenalainen valinta. Ehkä parempia ja nimekkäämpiä kavereita ei sitten vain ollut saatavilla tähän hätään? Tietysti NHL-miehillä voi olla pieniä vaivoja ja mahdollisia sopimuskuvioita, jotka ovat johtaneet kieltäytymisiin ilman, että aiheesta on mediassa keskusteltu.
Puolustusosasto on jälleen kerran hyökkäyssuuntaan erittäin kevyt ja kapea, mutta mukana ovat silti jokavuotiset Lasse Kukkonen, Topi Jaakola, Anssi Salmela ja Atte Ohtamaa. Peruspakkia on puolustus täynnä, mutta viivapelotetta ylivoimalle ei nykymiehistöstä käytännössä löydy. Nuorella Esa Lindellillä on todella suuri ruutu täytettävänään sen suhteen ja Juuso Hietaselta vaaditaan huomattavasti tehokkaampia otteita kuin vuosi sitten. Joku varmasti haikailee NHL-peleistä jo pudonneiden Rasmus Ristolaisen ja Sami Vatasen perään, mutta molemmilla päättyivät sopimukset ja uusien sorvaaminen on edessä. Varsinkin Ristolaisen kohdalla sopimusneuvotteluita voidaan kuitenkin pitää ehkä eräänlaisena "kauniina tekosyynä" kieltäytyä kisoista, koska hänhän ei ilmeisesti ole valmentaja Kari Jalosen kanssa kovin hyvää pataa johtuen viime kevään episodista, jolloin Nenä Jalonen ei nähnyt Ristolaiselle käyttöä ja pelaaja lähti leiriltä kesken pois. Tämän kauden otteiden perusteella RR55 olisi varmasti ollut käyttökelpoinen, jos olisi halunnut tulla. Nyt sitten joudutaan menemään puukätisellä pakkikalustolla...
Hyökkäyskalusto on kärkipäästä sitä luokkaa, että pelkkien nimien perusteella pitäisi olla hyvät mahdollisuudet mitalipeleihin. Nimet Jussi Jokinen, Aleksander Barkov jr, Mikko Koivu, Mikael Granlund, Teemu Pulkkinen ovat kaikki hyökkäyssuuntaan huippuvahvistuksia tämän tason kisoihin. Tähän kun lisätään vielä nuoret Sebastian Aho ja Patrik Laine, niin kolmisen kenttää vaarallisia hyökkääjiä on saatu mukaan. Toki perussuomalaiseen tapaan pitää myöskin vähän valittaa ja ihmetellä, mitä jo moneen kertaan nähdyt Antti Pihlström ja Mika Pyörälä tekevät joukkueessa, kun molempien anti hyökkäyssuuntaan on täysi nolla. Toki alivoimapelaajia ja fyysisiä kavereitakin tarvitaan, mutta ilmeisesti parempiakaan kavereita ei sitten mukaan saatu, kun tuo kaksikko on kisoissa mukana. Tietysti molemmat ovat Jaloselle ennestään tuttuja "saunakavereita", jotka varmaan mukisematta pelaavat ne max. 10 minuuttia per peli neloskentässä. Odotettavissa heiltä on kiekkoa päätyyn ja vaihtoon tyylistä peliä.
Jos puhutaan hetkinen valmentaja Kari Jalosesta, niin on hyvä tässä kohtaa muistuttaa ja mainita, että nämä ovat Nenän viimeiset kisat Leijonien peräsimessä ja ainakin omasta mielestäni onneksi niin. Mikäli Leijonat jäävät näissä kisoissa ilman mitalia, tulee Kari Jalosesta ensimmäinen leijonavalmentaja sitten Rauno Korven aikojen 1986-87, joka jää valmennuskaudellaan ilman arvokisamitalia. Siinäpä on Nenälle painetta kerrakseen! Nyt on joukkueessa onneksi tulivoimaa hyökkäyksessä, jolla on mahdollisuus tuoda se mitali ja säästää Nenä häpeältä. Tosin ihan toinen juttu on sitten se, kuinka hyökkäyksen kärkikaarti sopeutuu nopealla aikataululla pelaamaan Kari Jalosen lätkää, joka eroaa aika tavalla Jukka Jalosen Meidän Pelistä, jonka kovimpia esimerkkejä Mikko Koivu ja kumppanit aikanaan olivat. Nyt kun ollaan palattu enemmän siihen telaketjulätkän tyyliin, jossa puolustus on kaikkein tärkein juttu ja pelit koitetaan ratkaista erikoistilanteista. Enää ei mennä kiekkokontrollin kautta, vaan ajatuksena on enemmän iskeä vastaan nopeasti. Sehän se on ollut Nenän tyyli peluuttaa ja sillä tuli aikanaan Kärpissä ja HIFK:ssa menestystä, tosin ylivoimaisin resurssein ja materiaalein. Leijonilla taas ei tuota materiaaliylivoimaa ole käytettävissään, vaikka hyökkäyksellisesti nimekäs joukkue onkin mukaan saatu.
Leijonat siis pelaavat Pietarissa lohkossa, jossa päävastukset ovat pohjois-amerikkalaiset Kanada ja Yhdysvallat. Kumpikaan edellä mainituista joukkueista ei ole nyt mukana ihan niin nimekkäillä joukkueilla kuin vuosi sitten, joten Leijonilla on yksittäisissä otteluissa kyllä kaikki mahdollisuudet, varsinkin Jenkkejä vastaan. Toki "ennakkoon helpommatkin" täytyy voittaa, eikä esim. Valko-Venäjä ole viime vuosina ollut mikään helppo vastus, mutta lohkokolmosen paikka on ehdottomasti se minimitavoite, jonka joukkueelle voi asettaa! Käytännössä kakkospaikkakin pitäisi olla Kanadan takana täysin otettavissa normisuorituksella. Mikäli toisessa lohkossa ei samaan aikaan tapahdu ihmeitä, sijoilla 2-3 pitäisi välttyä puolivälierien kuolemanottelussa Venäjän kohtaamiselta ja vastaan tulla aavistuksen vähemmän nimekkäillä joukkueilla mukana oleva Ruotsi tai Tsekki. Tällöin paikka mitalipeleihin pitäisi olla jälleen kerran normisuorituksella otettavissa. Ennen noita pelejä on kuitenkin ensin pelattava 7 ottelua alkulohkossa sen suuremmin möhlimättä.
Itsekin aion varmasti kisoja seurailla, koska suurin osa otteluista tuntuisi olevan ainakin alkusarjassa sellaisiin kellonaikoihin, ettei muuta sen ihmeellisempää tekemistä taida olla. Katselen kuitenkin Leijonien pelejä jo menneiltä vuosilta tutulla neutraalilla asenteella taktisesti tarkastellen ilman sen suurempia kisahuumia. Ensi syksyn World Cup on sitten se, missä kaikki parhaat ovat paikalla ja nämä kisat ovat vain sellainen kohtuullisen yhdentekevä tapahtuma, jota kaltaiseni penkkiurheilija ja urheilun suurkuluttaja kuitenkin aikaa kuluttaakseen katselee ihan mielellään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)